Sanna Eloranta | Millä motiivilla harjoittelet?
786
post-template-default,single,single-post,postid-786,single-format-standard,ajax_fade,page_not_loaded,,paspartu_enabled,paspartu_on_bottom_fixed,qode_grid_1300,qode-content-sidebar-responsive,qode-theme-ver-10.1.1,wpb-js-composer js-comp-ver-5.4.5,vc_responsive
 

Millä motiivilla harjoittelet?

Millä motiivilla harjoittelet?

Motiivi, motivaatio ja tavoitteistaminen ovat osa tavoitteellista saliharjoittelua. On tavallista sanoa, että ”motivaatio on hukassa” tai ”olen tosi motivoitunut”. Mitä tämä tarkoittaa? Mistä motivaatiossa ja motiivissa on kysymys? Onko olemassa oikeaa tai väärää motiivia harjoitella?

Mikä on motivaatio ja motiivi?

Motivaatio on puhekielessä käytetympi sana kuin motiivi. Motivaatio voidaan määritellä toiminnan voimaksi, joka ohjaa käyttäytymistä. Se on psyykkinen tila, joka määrittelee millä aktiivisuudella ja ahkeruudella ihminen pyrkii saavuttamaan tavoitteensa ja kuinka paljon hän käyttää resurssejaan. Motivaatiosta on kehitetty 1950-luvulla erilaisia motivaatioteorioita, jotka täydentävät toisiaan.

Motivaation pohja on motiiveissa. Motiivi määritellään perimmäiseksi syyksi, jonkin asian tekemiseen. Motiivi liittyy kiinteästi haluihin ja tarpeisiin. Perimmäiset motiivit asioiden tekemiselle eivät ole läheskään aina ihmisille itselleen selvillä. Taustalla saattaa olla muun muassa itsearvostuksen kehittymiseen liittyviä tekijöitä, opittuja toimintatapoja, halua toteuttaa itseään ja alkeellisimmillaan perustarpeiden tyydyttämistä.

Motiiveja on jäsennetty psykologiassa muun muassa Maslow`n tarvehierarkian avulla, jossa ensin on tyydytettävä perustarpeet ennen kuin korkeammat tavoitteet motivoivat. Melko harva ihminen nyky-yhteiskunnassakaan on puhtaasti Maslow`n tarvehierarkian ylimmillä portailla, jossa on itsensä toteuttamisen tarpeet. Itsensä toteuttamisen tarpeella tarkoitetaan omien kykyjen saamista täyteen käyttöön esimerkiksi työssä, harrastuksissa tai vanhemmuudessa ilman esimerkiksi taloudellisia huolia.

Saliharrastuksen käynnistysvaihe – aloittelijan motivaatio

Old school saliharrastajat usein kritisoivat aloittelijoita heidän tavastaan täyttää sosiaalinen media ”fitnesshypetyksellä”. Myönnän, että omaankin silmään tämä into välillä näyttäytyy hellyyttävänä. Silloin muistutan itseäni, että heidän kohdallaan on kyse harrastuksen rakastumisvaiheesta, joka kestää kuukausista muutamiin vuosiin – vaiheesta joka kuuluu asiaan.

Suurin osa ihmisistä tuntee samanlaisen innon löytäessään ”oman juttunsa”. Silloin elämä täyttyy kyseisestä asiasta ja siitä haluaa oppia lisää käyttäen oppimiseen lähes kaiken ajan ja energian. Innostuksen kohde voi olla saliharrastus, hevosharrastus tai musiikki. Usein innostumisia on elämän aikana useita ja ensimmäiset osuvat teini-ikään.

Ihmisillä on erilaisia temperamentteja. Osa innostuu kolme kertaa vuodessa palavasti jostakin, panostaa siihen neljän kuukauden ajan kaikkensa ja kyllästyy. Osa innostuu maltillisemmin tai ainakin pitkäjänteisemmin ja jatkaa saman asian parissa seuraavat 30 vuotta. Kysymys on eri tyyppisistä temperamenteista ja tavoista toimia.

Motivaatio koostuu sisäisistä ja ulkoisista tekijöistä. Mietittäessä saliharrastusta, aloittelijan motivaatio on lähes poikkeuksetta pääosin ulkoinen. Esimerkiksi ihailu ammattilaiskilpailijan fysiikkaa kohtaan tai toive kehittyä itse mahdollisimman nopeasti. Tavoite voi olla epärealistinen aikajännettä ajatellen, kuten ajatus, että harjoittelematon henkilö kilpailee bikini fitness tai body fitness kilpailussa 6 – 12 kuukauden päästä aloittamisestaan. Toki näitäkin superlahjakkuuksia löytyy jotka tähän pystyvät.

Onko aloittelijan motivaatio väärä? Mielestäni ei ole. Se on juuri sellainen kuin aloittelijalla kuuluukin olla – innokas, lennokas, isolta osin ulkoinen ja todennäköisesti epärealistinen, ainakin joltain osa-alueelta.

Tällaisessa tilanteessa valmentajan tehtävä on valita sanansa oikein. Motivaatiota lähdetään valmennussuhteessa tavoitteellistamaan, pitäen liekissä olemassa olevaa intoa. Valmentaja tuo aloittelijan ajatusmaailmaan realismia siitä, millaisesta harrastuksesta on kysymys ja millaisessa ajassa keskimääräinen harrastaja saa tiettyä kehitystä fysiikassaan aikaan. Valmennettava saa miettiä motivaatiotaan ja tavoitteitaan rauhassa. Hyviä kysymyksiä pohdinnan tueksi ovat:

  • Mikä sinua motivoi tavoitteessasi ja koko projektissa?
  • Miksi haluat saavuttaa, mitä haluat saavuttaa?
  • Mitä lisäarvoa tavoitteen saavuttaminen tuo elämääsi?
  • Mikä elämässäsi on erilailla, kun olet saavuttanut tavoitteesi?
  • Paljonko sinulla on arjessasi resursseja käytettävissä tähän tavoitteeseen seuraavan 4 kuukauden, 8 kuukauden ja 12 kuukauden aikana?
  • Miten toimit ensimmäisten vastoinkäymisten koittaessa? Keneltä saat tukea?

Valmennettavalla ei tarvitse olla näihin kysymyksiin heti vastauksia, mutta kysymysten saaminen kirjallisena ja niiden pohtiminen ajan kanssa syventää ajatuksia tavoitteen ja motivaation suhteen. Lause ”Tämä harrastus on paljon enemmän kuin lihasmassan kasvatusta.” kuuluu omiin vakiolauseisiini valmennusprojektia aloitettaessa.

Vakiintumisvaihe – aloittelijasta kohti vanhaa tekijää

Saliharrastuksen alkuhuuma haihtuu aikanaan. Sitä seuraa tilannearvio ja joko pysyvämpi suhde tai ero. Osalla harrastus loppuu muutaman ensimmäisen kuukauden tai vuoden aikana ja tilalle löytyy jotakin muuta – tämä on normaalia.

Osalla alkuhuuman haihtumisen jälkeen treeni ja ruokailu ovat muodostuneet kiinteäksi osaksi arkea. He ovat kohdanneet ensimmäiset harjoitteluun liittyvät ongelmat ja motivaatio on joutunut koetukselle. Usein ensimmäiset vaikeudet ovat se kohta, jossa henkilö arvioi tekemisensä tasoa, suuntaa ja syitä uudelleen ja todennäköisesti syvällisemmin kuin aloittelijana.

Ulkoisten motivaatiotekijöiden rinnalle on rakentunut lisää sisäisiä tekijöitä kuten treenin tuoma hyvä olo, jaksamisen kohentuminen ja tunne siitä, että ”minä osaan ja kehityn”. Alkuhuuman loputtua tiukat säännöt, esimerkiksi siitä mitä voi syödä ja mitä ei, saavat sopivaa realismia. Treenataan ja syödään analyyttisesti, eteenpäin menevästi ja tosissaan, mutta ei fanaattisesti ja vakavissaan.

Motivaatio ja kilpaileminen

Osa harrastajista tekee analyyttista työtä treenin ja ravinnon osalta vuodesta toiseen, ilman konkreettista kisatavoitetta. Osa kokee, että kisapäivän päättäminen on asia, joka ajaa heitä vielä vahvemmin eteenpäin kehityksessään. Onko näistä jompikumpi tapa oikea tai väärä? Mielestäni ei, kun pohjatyö on tehty huolella.

Huolestuttavaa on, jos kisadieetti on ainoa aika, kun henkilö on tyytyväinen itseensä ja ruokailun järkevyys toteutuu. Etenkin nuorissa kisaajissa on henkilöitä, joilla arjen perusruokailu ei ole vielä niin juurtunut, että harjoituskausi tai reverse dieetti onnistuisivat ilman suuria tunnekuohuja.

Jos ruokavaliorungossa pysyttely on jatkuvaa sinnittelyä harjoituskaudella, en voi suositella kisadieettiä, koska reverse dieetin onnistumisen todennäköisyys on siinä tilanteessa heikko. Jos ruokailun kanssa on toistuvia ja tunnepitoisia haasteita, niiden taustalla voi olla jotain ruokaa syvällisempää.

Tärkeää on rakentaa rauhassa hyvä suhde sekä itseensä että ruokailuun ja kehon kuunteluun. Tähän voi mennä useampi vuosi tai se voi olla luonnostaan kunnossa. Kun arjen ruokailu on harjoituskaudella luontevaa sekä kulutukseen ja kehitykseen nähden riittävää, on oikea aika miettiä kisadieettiä.

Kisatavoite ajaa eteenpäin ja laittaa panostamaan ehkä vielä muutaman prosentin enemmän kuin ilman kisaa panostaisi. Kisaamisen ollessa oma juttu ja kehontoiminnan hyvää, tätä motivaatiota kannattaa käyttää.

Jos kehontoiminnassa ja / tai suhteessa ruokaan on haasteita, kisadieetti motivoi puristamaan todennäköisesti liiankin kovaa, jonka hinta tulee maksuun viimeistään kisan jälkeen. Suhde ruokaan tai kehontoiminnan ongelmat eivät ratkea dieetin aikana itsestään.

Pohdinta

Voisiko hyvä harjoittelumotiivi olla terve rakkaus itseen sekä treeniin ja halu kehittyä? Se, että tekeminen on pääosin hauskaa ja palkitsevaa, sellaista joka kulkee sujuvasti omassa elämässä mukana. Harjoittelu ja mahdollinen kilpailu ovat mahdollisuuksia toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Perustreenaajan ajattelu voisi olla esimerkiksi seuraavan suuntaista: ”Olen hyvä tällaisena kuin olen. Nautin harjoittelusta, se on hetki, kun saan tehdä omaa juttuani. Halutessani, voin treenaamalla jalkoja saada entistäkin enemmän voimaa ja paremman takapuolen. Välitavoitteeni on olla niin vahva, että jaksan kyykätä kauniilla tekniikalla 100 kiloa. Toinen tavoitteeni on, että kaupassa ihailemani housut x, istuvat minulle paremmin takapuolesta ja ostan ne itselleni juhliin y.”.

Tärkeintä on hyvä, ja mieluiten hieman huumorilla sävytetty, suhde omaan itseen. Ymmärrys, että kehontoiminta ja hyvä suhde ruokaan ovat elämän perusasioita, joiden kohdalla ei kannata oikaista tai ottaa hallitsemattomia riskejä. Rakkaus treeniin tuo valmiuden tehdä matkaa rauhassa päivästä ja vuodesta toiseen. Silloin on valmis seuraamaan kehitystään ja oppimaan uutta sekä etsimään vastoinkäymisten tullessa uusia tapoja edetä.

Nämä asiat voivat pitää sisällään monen tasoista toimintaa terveysliikkujan harrastamisesta ammattiurheilijan kovaan maailmaan asti. Ammattiurheilijan maailmassa intohimo ajaa monien riskien yli, kun tavoitteet ovat huipulla. Perustreenaajan on hyvä muistaa, että urheilijoiden elämä on rakentunut vuosia lajin ympärille ja he ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja kovaa työtä tehneitä. Kun ralliautoilija ajaa kilpaa, riskit ovat paljon pienemmät ja hallitummat kuin silloin, jos Matti Meikäläinen innostuu ajamaan Nissanillaan kaasupohjassa kapeaa mökkitietä.

 

Ei kommentteja

Kirjoita kommentti

thirteen + four =